Rouva Sana, vapaalla

"Hei hei, mitä kuuluu?" 

Apulannan biisi on soinut korvissani monta viikkoa. Se jyrähtää soimaan heti, kun mietin tätä blogia. 

Vuoden aikana on moni asia on muuttunut: työni ja ajankäyttöni, osin myös harrastukseni. Jopa rakkaista läheisistäni yksi on poissa.

Olen ollut kuin pitkässä, taukoamattomassa linkouksessa. Juuri, kun ohjelma on hidastunut ja  päättymäisillään, linkous on käynnistynyt uudelleen. 

Suurin muutos on kuitenkin lopulta se, että kun aikaisemmin työni oli ennen kaikkea vuorovaikutusta kirjoittamalla, nyt se on vuorovaikutusta puhumalla.

Jopa niin vuolaasti, että kun ennen tyhjinä, toimettomina hetkinä halusin aina vain kirjoittaa, nyt haluan olla: vaellella päämäärättömästi paikasta toiseen omiin ajatuksiini syventyen tai istua hiljaa Edith Bunker -nojatuolissani ikkunasta ulos tuijottaen.

Tuntuu kuin sanoilla ei olisi enää työajan ulkopuolella merkitystä. Sitä sijaa, joka niillä on aiemmin ollut.

Kiitos, kun 
olet käynyt kylässä

Mutta hei hei, mitä sulle kuuluu?

Jos jostain olen markkinointiviestinnän ammattilaisena ja sitä tätä nykyä opettavana onnellinen, niin siitä, että blogin merkitys ei ole todistetusti hävinnyt mihinkään. 

Vaikka oma aktiivisuuteni täällä on ollut hävettävän noloa, teidän ei. Sivuillani on ollut tilastojen valossa yhä satoja kävijöitä joka kuukausi. 

Kun rouva on täällä päässä on keskittynyt puhumiseen, te olette käyneet lukemassa ennen kaikkea kulttuuriaiheisia juttujani: erityisesti vanhoja teatteribloggauksia sekä kirjoittamiseen ja sen haasteisiin liittyviä tekstejä.

Se motivoi. 

Tavataanhan taajuudella hapuilustani huolimatta siksi jatkossakin? 

                                                               * Yhteistyössä Keski-Uudenmaan Teatteri KUT

 No, johan nyt on näytelmä.

Keski-Uudenmaan Teatteri KUT on valinnut syyskauden avaukseensa esityksen, joka onnistuu lyömään ainakin minut ällikällä. 

Lainavaimo on outo, suoraan sanottuna alkuun aika ärsyttäväkin näytelmä, joka onnistuu parituntisen aikana kääntämään kaikki alkuasetelmat päälaelleen. 

Esityksen jälkeen vain miettii, että hei siis hetkinen, mitä tässä nyt oikein tapahtui.

Lainaa vain

Lainavaimo on katalonialaisen näytelmäkirjailijan Jordi Galceran käsialaa. Hän on saanut näytelmästään parhaan näytelmäkirjailijan Ceres-palkinnon vajaat kymmenisen vuotta sitten.

Lainavaimon alkuasetelma on yksinkertainen. 

On mies, asiakas, joka hakee pankista lainaa, koska hän nyt kuumeisesti vain tarvitsee sitä; kukapas nyt ei joskus elämänsä aikana.

Ja on mies, pankinjohtaja, joka ajattelee työnantajansa parasta ja kieltäytyy myöntämästä asiakkaalleen lainaa. Sillä ei kai hän nyt niin hullu olisi, että myöntäisi lainaa - kenellekään - ilman minkäänlaisia vakuuksia. 

Kun en onnistu, niin ei. 

Niinhän sitä luulisi.

Sanaleikki

Lainavaimo on sanaleikki. Vaimosta muodostuu näytelmässä lainan pantti, kohde, josta lainaa hakeva asiakas ja lainan myöntämisestä kieltäytyvä pankinjohtaja alkavat hieman yllättäen neuvotella.

Voiko pankinjohtajan vaimo oikeasti hetken lainaa asiakkaalle? 

Tai onko vaimo pantti (tai vakuus?), jota voidaan heitellä neuvottelussa pöydän yli puolelta toiselle ilman mahdollisuutta saada vaikuttaa häntä itseään koskeviin päätöksiin.

Vai onko hän objekti, jota voidaan kohdella miesten välisissä keskusteluissa ihan miten vain?

Häviäjät ja voittajat

Ensimmäinen näytös on todellista sanatykitystä asiakkaan ja pankinjohtajan välillä. Se alkaa pienestä ja rauhallisesta keskustelusta ja päättyy ronskiin huutamiseen, jossa räkä roiskuu ja henkilöt tulevat lähes pöytiensä yli.

Tahdin kiivastuessa katsomossa mietin, että voi luoja, päästä minut pois täältä, jos tahti vielä yhtään tästä kiihtyy. 

Tulee melkein paha olo. Vähän asiakkaankin, mutta erityisesti vaimon puolesta.

Näytös on kuitenkin vain toisen näytöksen alkulämmittelyä. Kun näytelmä myöhemmin päättyy, sitä katsojana vain miettii, miten ihmeessä tässä nyt oikein näin kävi.

Kuka oikeastaan onkaan tarinan voittaja ja kuka häviäjä? Ja onko vaimo sittenkään sellainen objekti kuin asetelma antaa aluksi ymmärtää.

Sukellus ihmismieleen

Lainavaimo on sukellus ihmismielen syövereihin. 

Näytelmä kuvaa oivallisesti, miten me arvotamme kanssaihmisiämme heidän ulkoisen olemuksen ja päässämme laatimiemme ennakko-olettamusten perusteella.

Ja miten nopeasti olemme valmiita vaihtamaan mielipidettämme, jos oma tilanteemme on vaakalaudalla.

Elämä ei ole aina sitä, miltä se ulospäin näyttää. Kenelläkään. Meillä kaikilla on omat elämänkohtalomme.

Sanallista tykitystä

Näyttämöllä nähdään kaksi suosikkimiesnäyttelijääni: Seppo Halttunen ja Jari Vainionkukka. He molemmat loistavat.

Eikä näyttämöllä muita sitten nähdäkään. Lainavaimo on dialogi, kahden näyttelijän sanalliseen tykitykseen perustuva komedia. 

KUT ei olisi voinut valita parempaa roolitusta. Repliikkien osalta näin vaativassa parituntisessa avainasemassa on näyttelijöiden ammattitaito, kyky oivaltaa käsikirjoituksen nyanssit - ja ajoitus.

Ohjaustyöstä vastaa Milko Lehto.

Näytelmässä olisi kaikki mahdollisuudet ajaa satasella seinään. KUTin Lainavaimo ei aja. 

Lainavaimo on laatukomedia: erilainen, puhutteleva ja oikeasti hauska (eikä todellakaan mitään sovinistisontaa).

Lainavaimo Keski-Uudenmaan Teatteri KUT:ssa Keravalla pe 3.11. asti. Lisätiedot www.kut.fi.

* Rouva Sana näki esityksen kutsuvieraslipulla.

Uhkaus on joskus paras puolustus, tietää asiakas (Seppo Halttunen, vas.), kun lainaa pankinjohtajalta (Jari Vainionkukka) haki. Kuva: KUT/Tuomas Schultz.

Kiitos sinne ruudun toiselle puolelle kaikista ihanista viesteistä, jotka sain edellisen, peräti huiman kahden postauksen sarjan jälkeen... köh, viime keväänä - eli joskus kauan aikaa sitten maaliskuussa.

Silloin oli lumi maassa, ja oloni oli toiveikas. 

Niin kuin toki aidosti olikin.

Mutta kaikki muu, jonka keväällä etukäteen ajattelin; ei se nyt mennytkään sitten ihan niin.

Kuvittelin toipuneeni kirjoitusblokista ja sen aikaan saamista haavoista, ja tervehtyneeni.

Vastaanottamani henkilökohtainen viestien runsaus osoitti, että en ollut - enkä ole - yksin. Kirjoitusblokin nostattamat aaveet käyvät aika ajoin kummittelemassa myös muillekin. 

Vertaistuki todellakin on usein sitä parasta tukea.

Joskus tärkeintä on
pysyä pinnalla

Mutta kuten sanottu: eihän se kaikki nyt todellakaan mennyt sitten ihan niin kuin keväällä kuvittelin. 

Raivaamani latu oli auki tasan tarkkaan niin kauan kuin lumi oli maassa. 

Vähänkö rasittavaa. 

Ja jotenkin... miten sen nyt sanoisi.. noloa. 

Anna Perhon loistavien selfhelp-kirjojen ja erityisesti Antisäätäjän lukemisen myötä ja innoittamana päätin laittaa aikanaan, siis vuosikausia sitten, arvoni tärkeysjärjestykseen. 

Vinkeistä viisastuneena aloin käyttää aikaani kaikkeen siihen, mikä on minulle aidosti merkityksellistä.

Onnistuin siinä kuule loistavasti. Elämäni oli aika kivasti sen näköistä, mitä pitikin. 

Kunnes tuli korona ja hiivatin pandemian myötä kaikenlaiset haasteet, joihin en ollut osannut varautua villeimmissä kuvitelmissakaan. 

Niistä yrityksen pystyssä pitäminen ei todellakaan ollut kaikkein helpompia.

Ja sinä tiedät kyllä: vastoinkäymiset seuraavat usein toisiaan. 

Kun joudut toistuvasti keskittymään pään pinnalla pitämiseen, siinä ei paljon arvot muistu mieleen. On tarpeeksi, jos muistat hengittää. 

Elämä voi tulla
väliin

Siteeraan nyt itseäni: "Elämä vain on. Joskus se voi tulla kirjoittamisen väliin." 

Niin siinä kävi sitten jälleen, mutta toisella tavalla.

Keväällä minulla muuttui työ ja muuttui ajankäyttö. Kaikki oli toivottua, haluttua ja ihanaa, mutta samalla oli myös jäätävän paljon uutta. 

Yhtäkkiä kymmeneen vuoteen olin tilanteessa, jossa huomasin opettelevani uusia asioita kuin liukuhihnalta. 

Siinä ei ollut mielikuvasta huolimatta mitään ikävää, ei todellakaan. 

Voin syvällä rintaäänellä rehellisesti vakuuttaa, että kulunut kevät oli mahtavaa aikaa, aidosti inspiroivaakin (eikä vähiten siksi, että tällainen rouva voi tällaisessa iässä oppia yhä täysin uutta, vieläpä nopeasti... vink, vink vaan sinne kaikille headhuntereille ja esimiehille, joiden mielestä +45-vuotias naisoletettu on eläkeikäinen).

Mutta samalla se kaikki oli myös aikaa vievää, aika ajoin hiukan raskastakin.

Kaiken uuden opettelun keskellä ei paljon enää kirjoittaminen tullut iltaisin mieleen. En ole hetkeen edes lukenut niin vähän kuin parin viimeisen kuukauden aikana.

Joskus elämä voi siis todellakin tulla kirjoittamisen väliin. Joskus se voi tulla aika kauaksi aikaa.

Joskus aikaa on,
sitten taas ei

Juttelin hiljan erään asiakkaan kanssa. Hän pähki oman kirjoittamisensa kanssa. 

Asiakkaan mielestä hänen ammatillinen kirjoittamisensa vie häneltä liikaa aikaa, ja hän toivoi hommaan apuja, minulta.

Kysyin, miksi kirjoittaminen ei saisi viedä hänen aikaansa. Miksi kirjoittamisen pitäisi olla hänen mielestään nopeaa?

Mitä kirjoittamisessa on sellaista, että hän ei voi antaa sille kaikkea sitä aikaa, jonka se vaatii.

Kirjoittaminen oikeasti on aikaa vievää työtä. Hitaus kuuluu kirjoittamistyön luonteeseen. Vaikka sormesi käyvät näppiksellä nopeaan, kirjoittaminen ei ole koskaan nopeaa. 

Jos haluaisit kirjoittaa sutjaan kaiken kiireen keskellä se tarkoittaisi samaa kuin yrittäisit tiivistää oman somemarkkinointivideosi kolmeen sekuntiin ja ihmettelisit, miksi se ei tuota toivottua tulosta.

Ja tässä samalla puhuessani ääneen mietin, kuinka tärkeää on elää itse siten, miten opettaa.

Mutta, kun välillä sitä aikaa nyt vain on - ja välillä todellakaan ei.

Niin se nyt vain menee.